Bloggaan siis olen olemassa

Huomasin jälleen olevani olemassa. Viikonloppu meni tutustumassa jälleen uudelleen omaan sukuun ja sukulaisiin. Vierailu serkkupojan luona sai uuden merkityksen, kun pitkästä aikaa tutustuttiin jälleen toisiimme ja muutamaan vanhaan lapsuuden ystävään.

Kun ollaan samaa ikäluokkaa, taustat ovat sukulaisuuden suhteen samanlaiset, niin juttua kyllä riitti. Muisteltiin lapsuuden ajan tapahtumia ja yhteisiä paikkoja, joissa oltiin lapsena leikitty. Puheltiin muista sukulaisista ja niistä joihin oltiin saatu yhteys syksyllä tapahtuneen sukukokouksen yhteydessä.

Nyt on tullut pidettyä yhteyttä muutamaan serkkuun ja pikkuserkkuun ja ystävään, joita en ollut tavannut kun edellisissä hautajaisissa. Toivon, että tämä vasta saatu yhteys näihin mukaviin ystäviini jatkuu ja saamme tavata toisiamme  useamminkin. Ei pelkästään hautajaisissa.

Sukukokouksen varsinainen tarkoitus oli lähinnä saattaa suvun nuorempi porukka pitämään yhteyttä toisiinsa. Siinä ei ihan onnistuttu, mutta saatiin kuitenkin vahvistettua tätä oman ikäpolvemme yhteistä sukusidettä. Toivon, että näissä yhteisissä tapaamisissa myös joku nuorempi polvi tutustuu toisiinsa ja pitäisi sitä kautta sitten samanlaista yhteyttä mitä me oman ikäluokkani serkukset nyt teemme. Omat tyttäreni ovat kyllä kiinnostuneita, mutta se ei vielä ihan riitä.

Onneksi on tuo Facebook. Sitä kautta on yhteyden pito tullut hyvinkin helpoksi ja nuoriso osaa sitä käyttää etsimiseen. Itsekin opettelin siihen ja nyt olen tavoittanut useita vanhoja ystäviäni ja sukulaisia sen kautta. Olen myös saanut sen kautta uusia tuttavia ystävieni ystävistä ja se on mukavaa. On kiva löytää hengenheimolainen vaikkapa useiden satojen kilometrien päästä. ihmisiä, joista on kuullut, mutta ei koskaan nähnyt. Joistakin alkaa jo heti alussa pitämään ja juttu luistaa. Uskon monien ystävyyssuhteiden vahvistuvan tuon facen kautta.

Myös valokuvausharrastuksen kautta olen tutustunut moniin erilaisiin ja todella mielenkiintoisiin uusiin ihmisiin. olen saanut opastusta kuvaaamiseen ja mitä mukavinta, myös kannustusta ja kehuja omista otoksistani. Facettamalla ja bloggaamalla oppii paljon!

Tämä yö menee bloggaajalta pipariksi. En saa unta, vaikka olen napsinut 3 nukahtamispilleriä. Normaalisti olen simahtanut niistä melko nopsasti, mutta taitaa olla toleranssia jo niihin, eivätkä enää auta.

Voi syynä olla tuleva täysikuukin. Pitäisi näin muistini mukaan olla ihan pian.

Unettomana kun sängyssä pyörii ja lakanat meneee kurttuu, niitä joutuu oikomaan, niin varmasti silloin on uni kadoksissa. Tiedän, että olen väsynyt, mutta psyyke pistää valvomisreaktion päälle. Nykyisin käy liian usein näin. NOusen kolmen kieppeillä puoli tokkurassa ja vituttaa kun vesikauhusta oravaa.

En voi tähän aikaan kunnolla lukeakaan, koska aivoni elävät ihan omaa elämäänsä muistin kanssa. Jos rupean lukemaan, niin hattuunnun entistä enemmän, jollen heti tajua lukemaani. Seuraavana päivänä on luetut kappaleet sitten ihan hepreaa. Näin siis siinä tapauksessa mikäli olen tuo nukahtamispilleri satsin ottanut.

Pakko pitää nyt viikon verran paussia pillereiden syömisessä. Se tarkoittaa jatkuvaa väsymystä ja kärttyisyyttä. Olen niin väsynyt , että tuntuu riskitekijältä lähteä silloin kauppaan! Mutta muukaan ei auta. varokaa siis ostarilla kaikki jonninjoutavat hidastelijat ja muut häiriköt. Ei kannata tulla urputtamaan unettomuudesta kärsivälle keski-ikäiselle naiselle. Suustani saattaa silloin päästä jopa perkeleitäkin pahempia kirouksia.

Tiedän että reilun viikon kuluttua nukun paremmin. Herään öisin ehkä useampaan kertaan, mutta uni on aivan toisenlaista. Aivoni toimivat paremmin aamusta lähtien. Kyllä täytyy myöntää, että nukahtamislääkkeet vaikuttavat jollain lailla muistiin tai ainakin hidastavat muistin käyttöä. Onneksi sen aiheuttamat muistikatkot häviävät ainakin lääkärin mukaan melko pian.

Täytyisi tuohon muistiin ja niihin harmaisiin aivosoluihin suhtautua kunnioittavammin, että pelaavat vielä pitkään.

Väsynyt bloggaaja taitaa keittää kohta kupillisen oikeaa kaakaota ja katsoa kuinka uni sitten tarttuu kaaliin.

Tämän aamun Hesarissa oli kirjoitus mielipide sivulla."Keski-ikäisten miesten ja naisten tarpeet eivät muka kohtaa".

Samatyylisiä ajatuksia minullakin on. Voisi olla vaikka oma kirjoitukseni, niin on samoja ajatuksia ja tuntoja. Käykäähän ihmiset lukemassa. On ajatuksia herättävä juttu.

Tosi asia on, että monet keski-ikäiset miehet etsivät deittipalstalla huomattavasti nuorempaa kumppania mitä itse ovat. Onko kyse viidenkympin villityksestä vai ihan vain ajattelemattomuudesta. Viekö siellä hiiri häntää vaiko häntä hiirtä?

Itse kun noita palstoja seuraa ja huomaa miestä etsiessään ikämarginaalissa "30-65", niin ainakin minulla alkaa hälytyskellot soida ja kovaa. Tulee heti mieleen, että siinä on mies eksyksissä. Ei tiedä hakeeko seksiä, ystävää vai loppuelämänsä onnea.

En voi ymmärtää mitä yhteistä on 35 v. naisella ja 55v miehellä. Muuta kuin pelkkä seksi. Kun ikäero on noinkin suuri niin väkisinkin tulee mieleen mitä yhteistä tällaisella parilla on joidenkin vuosien kuluttua. En usko, että onnistumisen edellytykset ovat kovinkaan hyvät tulevaisuuden kannalta. Yhteisiä tekijöitä ja asioita ei oikein taida olla pidemmän päälle.

Hakeeko mies vain kadotettua nuoruuttaa? Kun vanha vaimo on poissa niin voi kaiken aloittaa alusta uudella innolla ja uusin voimin. Jossain vaiheessa tapahtuu kyllä niin, että miehen kroppa ja seksi-into häviää. Testosteroni laskee ja niin laskee häntäkin. Otetaan avuksi cialikset ja viagrat. Nuorempi nainen ei ymmärrä missä vika ja alkaa etsiskellä syytä siihen. Huomaa äkkiä olevansa himokas keski-ikäinen nainen ja ukko on raihnanen vanha äijä. Naapurin mies alkaa olla huomattavan kiinnostava persoona...

Sitten on taas deittipalstoilla paljon yksinäisiä keski-ikäisiä naisia etsimässä sitä onneaan omanikäisensä miehen kanssa, mutta keski-ikäiset miehen etsivät yhä itseään ja sitä nuorempaa hengenherättäjää. Palstoille jää muutama yksinäinen ukko ja lauma keski-ikäisiä naisia, joilla olisi paljon toisilleen annettavaa, mutta jostain syystä tämä tarve ei vain kohtaa toisiaan.

Itse en nelikymppisenä olisi voinut ajatella ottavani parikymmentä vuotta vanhempaa miestä. En haaveillut tulevaisuudesta vanhan miehen kanssa. Olisi siinä luu jäänyt kouraan ja äkkiä huomannut olevansa vain hoivaaja ja passaaja paljon vanhemmalle miehelle.

Tosin onhan niitä poikkeuksiakin, joissa tuollainen ikäero ei haittaa. Se on sitten sitä tosi rakkautta.

Mietin myös sitä, kun yli viiskymppinen mies vielä haluaa lapsia. Varsinkin, kun lapsia jo on edellisitä liitoista ja kaikki tarvitsisivat isäänsä. Minkälaista on olla vanhan isän lapsi. Tunteeko mies voimakkuutta siitä, että saa vielä lapsia nuoremman naisen kanssa vai mikä sellaiseen on syynä. Kun lapsi on teini-iässä hänellä on vanhus isänään. Ja eronneet vanhemmat.

Hesarin juttu sai paljon ajatuksia mieleeni. Toivottavasti muutama keski-ikäinen mieskin lukee sen ja ottaa ehkä mietintämyssynsä alle mitä on siellä deittipaltalla oikeasti hakemassa.

Muutama päivä kirjoittelematta. Huomasin jälleen olevani olemassa ilman bloggaustakin. Otin nimittäin sikaflunssa piikin ja käsi on ollut kipeänä. Rokotus itsessään ei tuntunut miltään. Ei kirvelyä ja laastarin paikkaa joutui hoitaja oikein etsimää, kun piikin reikä oli niin pieni eikä heti vuotanut verta.

Odottelin kaikenlaisia oireiluita, kun niistä on niin paljon puhuttu ja lähiystävissä ja sukulaisissa on ollut jos jotakin flunssaoiretta jälkeenpäin. Ajattelin ensin, että selvää huijausta koko rokotus, kun ei mitään sivuvaikutuksia alkanut olla. Meni muutama tunti ja alkoi vähän päätä jomottamaan, mutta sitä ennen oli alkanut silmiä kirveltää oudosti. Aivan kun olisi "hiekkaa" ollut luomien alla. Vähän silmät vuotivat, mutta siinä se tuntui olevan. Edes kättä ei särkenyt.

Silmät kirvelivät yhä, kun menin nukkumaan ja olin todella väsynyt. Olkapäässä ei näkynyt minkäänlaista piikin jälkeä enkä vieläkään tiedän mihin paikkaan rokote lykättiin. Laastarin alla ei ollut veritipasta jälkeäkään. Käsivarsi oli hiukan puuduksissa ja turvonnut niin, ettei sillä kyljellä voinut nukkua koko yönä. Heräilin yöllä muutaman kerran, kun kylkeä olin unissani kääntänyt. Ilmeisesti tuo käsivarsi sitten sen verran oireili yön aikana.

Kaksi kertaa heräsin yöllä myös koviin lihaskipuihin jaloissa. Oli pakko nousta jalottelemaan ja käydä vessassa. Koska liikuin silmälaput silmillä, niin ei tullut peilistäkään katsottua naamaansa yön aikana.

Aamu olikin sitten järkyttävä. Peilistä katsoi räytynyt akka. Silmänaluset olivat pitkälle silmien alle ihan sinimustina ja silmät punareunaiset. Järkyttävä näky! Koko päivän oli silmät kipeänä ja vasta tänään on suht normaalin näköiset.

Minulle tuo rokotus sitten vaikutti lähinnä silmien kirvelynä ja pienoisena pään kolotuksena. Käsivarsi on arka, niinkuin olisi sen kolauttanut johonkin. Onneksi ei muuta.

Nyt sitten on vain odotettava tuleeko sikaflunssa jossain vaiheessa takaisin ja suojaako rokotus siltä. Tautia en halua saada. Tämä oli ensimmäinen flunssarokotus, jonka koskaan olen ottanut. Olen vältellyt niitä enkä koskaan ole influenssaa. Olen aina ajatellut, että kaikenlainen flunssa on aiheellista sairastaa, jos mielii saada siihen vastustuskykyä.

Työssäni olin pitkään tekemisissä bakteereiden kanssa ja viruksetkin tulivat siinä jonkin verran tutuiksi. Kaipa se vastustuskykykin niissä töissä kasvoi tarpeeksi ja ihan kaikki pöpöt eivät heti päälle käyneet. Lintuinfluenssaa kyllä pelkäsin pahuksesti! Sarsia en niinkään. En tiedä mistä syystä nyt olin niin halukas ottamaan tämän flunssarokotuksen, kun se tämän ikäisellä ihmisellä ei niin hankala tauti ilmeisesti ole verrattuna nuorempaan porukkaan. No, onpahan poissa mielestä sekin rokotusasia ja saa taas keskittyä bloggaamiseen täydellä teholla.

Käsi varsi jäykkänä ja turtana ei ole hyvä ollut istua koneen ääressä ja kun nuo silmätkin veristi aika pahasti ei niin välittänytkään kirjoittelusta. Niin bloggaaja kun onkin.

Tässä yhtenä päivänä huomasin olevani olemassa ilman bloggaustakin. Katselin ikkunasta, kun ostinjakaja asteli ovelle. Samantien kolahti postiluukun kansi ja mitäpä sieltä löytyikään. Kasa laskuja! Vakuutusta ja sähkölaskua.

Vakuutuslasku sai melkein pyörtymään. Vähällä oli, ettei oiva bloggaaja maannut jalat oikosenaa vessan oven edessä.Teki mieli työntää laskut takaisin luukusta ja uikuttaa, ettei täällä asu ketää, ei tarvitse laskujakaan lähetellä. Harmi vain, että jakaja oli nähnyt minut ikkunassa jo aikaisemmin ja tiesi varmasti sen, että asunnossa asutaan ja käytetään sähköäkin, sillä vetelin juuri keittiön pöydän ääressä kinkkuvoileipää ja join mukillista kahvia täydessä sähkövalon paisteessa.

Oli pakko pistää vakuutukset uusiksi ja poistaa osa. Turha maksaa jatkuvaa matkatavara vakuutusta, kun vakuutusmaksujen jälkeen jää niin vähän rahaa, että hyvä kun pääsee bussilla edes joskus liikkeelle. Omat vakuutukseni olivat ajalta ennen keppi ja hevonen ja oli jo aikakin saattaa ne ajan tasalle. Valojakin pihtaan varmaan kohta niin, että liikun pimeässä päivin öin.

Öisin liikun yleensä pimeässä. Vedän vielä silmälaput silmille ja korvatulpat varmuuden vuoksi korviin. Jos on tarve yöllä nousta vaikkapa vessaan, niin haahuilen laput silmillä, vasen käsi hiukan ojennettuna eteenpäin. Käsikopelolla löydän vessan ja taas takaisin sänkyyn. On vuosien tottumus sellaisiin tapoihin. Olen kuin unessa oleva Herra Hakkarainen. Paitsi, että liikun alasti.

Tässä muuttaessani taannoin, oli käydä hullusti. Hakkaraisena kuljin vielä puoliunessa, käsi ojennettuna eteenpäin ja törmäsin yllättäin seinään. Siinä oli pakko herätä ja hetken olin aivan ymmälläni että kuinkas näin tapahtuikaan. Onneksi vauhti oli hiljainen, enkä saanut kuhmuja rai muuta vammaa. Olin vain unohtanut muuttaneeni ja uninen mieli kuljetti vielä vanhoja reittejään.

Korvatulpista ei ole ollut haittaa ainakaan vielä toistaiseksi. En niitä tarvitsisi lainkaan, mutta vanha tapa ei niin helpolla unohdu. Usein herään aamulla korvatulpat kourassani ja käsi nyrkissä. Kerran on oiva bloggaaja törmännyt keskellä pimeintä yötä tuoliin ja murtanut pikkuvarpaansa... kuka pahus oli tuolin jättänyt väärään paikkaan illalla? Ihmettelen sitä, sillä oiva bloggaaja asuu yksinään....

Tuntuu siltä, että ilman henkilökohtaista blogia ei ole enää olemassa lainkaan. Lähes jokaisella on jonkinlainen blogi. Henkilökohtainen päiväkirja tai jonkin oloinen päiväkirja tyylinen blogi. Tai sitten ihan harrastuspohjalta oleva blogi. Tai kantaa ottava blogi.

Jollet siis bloggaa, et ole olemassa ja markkinat menee ohi kaikin tavoin. Siispä minäkin bloggaan, mutta mitä? Päivän tapahtumista vai harrastuksistani? Otanko kantaa johonkin tärkeään asiaan vai pulisenko vain mitä mieleen juolahtaa.

Kuinka pitkälle annan blogilleni valtaa omista asioistani kertomiseen vai ottaako blogi vallan minusta? Siinäpä pulma, jota taidan lähteä tässä blogissani seuraamaan.

Ei tämä ole ensimmäinen blogini. Eikä toinenkaan...Jo vuosia olen ollut blogin kirjoittaja eri asioissa. On ollut harrastus aiheinen blogi, valokuvausblogi, vitutusblogi ja niitähän on riittänyt erilaisia tarpeita varten. Nyt olen paussia pitänyt kaikenlaisten blogien kirjoittelussa ja alkaa jo vieroitusoireita tulemaan aikalailla. Siispä sutena uuden blogin kimppuun.

Vannon, että blogin kirjoitteluun jää koukkuun! Siihen ei taida parannuskeinoa olla. Jos olet kirjoitteluhalu päällä ja kone junnaa tai saa oikosulun, menee juntturaan, niit aut armias sinä manailua ja koneen kääntelyä ja johtojen tarkistelua. Missä vika? Koneessa vai yhteydessä? Herrajestas, nyt jää blogi päivittymättä ja maailma kaatuu!

Kuinka pitkään voi bloggailuun kiinni jäänyt ihminen elää ilman päivittäistä kirjoitteluaan? Tunnin? Päivän? Vaiko koko kuukauden??

Olen tarkistanut sen henkilökohtaisesti. Ainakin kolme kuukautta.

Olisin kestänyt pidempääkin, mutta kun tuli niin houkutteleva bloggaus vimma päälle niin pakkohan se oli aloittaa uudelleen. Olisi mennyt muuten houkutteva into ohi. Ei näin mainiota tilaisuutta voi jättää väliin.

Blokkailuun kiinni jäänyt kyllä keksii oivia selityksiä miksi aloittaa uuden blogin. Ohimennen ajattelin vain kokeilla, Tuntui tarpeelliselta kertoa..., Hatuttaa niin kovin, Olen niiiin onnellinen, että.... Masentaan niin ja siksi.., Harrastus on osa elämääni.. Laihdutan ja tulen onnelliseksi..

On siis satoja syitä, miksi aloittaa kirjoittelu ja vielä julkisesti kaiken lisäksi.

Oiva bloggaaja pitää ainakin kolmea eri julkista blogia. Salanimellä olevaa "henkilökohtaista" blogia, johon kirjoittaa omista asioistaan tosi juttuja tai sitten keksittyjä tarinoita elämästään. Harrastusblogi täytyy ehdottomasti olla, jotta kaikki tietävät sinun harrastavan aktiivisesti jotain erikoista ja hienoa. Sitten on sivistynyt, kantaa ottava blogi, josta joutuu joskus stressaamaan, kun on mennyt välillä sanomaan arvaamattomia asioita. Oivalla bloggaajalla on tietenkin myös paperinen henkilökohtainen päiväkirja. Sellainen söpö lukollinen tai sitten iso ruutuvihko. Ja niitähän on jo pari arkullista täynnä. Vain niitä ihan omia, salaisia asioita varten. Joita täällä ei voi levitellä..

Tämä on niistä blogeista mikä? Riippuu siitä viekö blogi minua vai minä blogia.