Olin jo käymässä nukkumaan, kun sattumalta vilkaisin ikkunasta ulos. Kuuhan se pilkahti  kuusen takana. Pilvisen ja sateisen päivän jälkeen en ollut odottanutkaan kuuta taivaalle, mutta siellä se nyt oli.

Vetäisin nopeasti  villasukat , croksit ja pitkän toppatakin päälleni ja hiippailin ulos pihamaalle. Koetin olla hiljaa etteivät naapurit herää, kun tiesin että ovat aamusta aikaisessa lähdössä mökille.

Kuu hiukan pahassa paikassa suoraan katulampun alla ja jouduin etsimään pihalta sopivaa kuvauspaikkaa ja odottamaan että möllykkä siirtyy hiukan parempaan paikkaan. Harmitti kyllä etten ottanut jalustaa mukaan, mutta se nyt oli kotona vaatehuoneen nurkassa ja käsivaralla oli kuvat otettava. Niin eikä silmälasejakaan päässä, joten sihti ei ollut parhaimpia. Jotain sain kuitenkin aikaan. Pakko oli automaatilla ottaa, koska hölmö mummo lähti niin vähin eväin hätäpäissään kuun bongaukseen. 59 kuvasta tuli muutama suht onnistunut kuva ja parempiakin olen ottanut. Sainpahan kuitenkin yhden kesäillan kuun. Muina iltoina meillä ollutkin niin pilvistä että jäi kuvaamatta taas kuun nousut.

Nyt päivällä sitten koneelle kuvat latasin ja muutamia tähtikuviakin ihailin. Aina se on näissä tähtikuvissa se sama yllätysmomentti, kun mustasta kuvasta alkaa valotusta ja kontrastia muuttamalla saa näkyviin kirkkaita tiploja. Aika monta kertaa on joskus kuvaa käsiteltävä, että saa sen etsimänsä esille. Tällä kerta en saanut kiinni ohi lentävää satelliittia. Eikä näkynyt edes mustissa kuvissani. Harmittaa, mutta miksi säntäsin ulos ilman laseja. Silmin näkyvistä tähtikuvista saa näkyviin mun kameralla vain osan tähdistä. Vähän kuvaa avaamalla sitten ponnahtaa se hirvittävä määrä vaaleita täpliä silmien eteen ja se vetää aina hiukan ihmisen hiljaiseksi. Pieni on ihminen maailmankaikkeudessa kakkien tähtien seassa.

Näistä tähtikuvista vielä sen verran että päivänvalossa on vaikeaa saada tähtiä näkyviin. Koneellakin.  Siksi yleensä kaivan kuvat illlla ja pimeässä ne kitkuttelen esiin. Nyt vaan malttamattomana aloitin etsinnän, kun pakkolepoa kotona vietän kipeän koipeni kanssa ja kuvaamaan eikä muutenkaan kävelyille ole asiaa. Just ja just tuonne pihamalle pääsen könkkäämään ilman pahempia irvistyksiä. Ensi viikolla jalka sitten teipataan ja saan uusia ohjeita sen hoitoon. Siihen asti kuvaamiset ja kävelyt kotona neljän seinän sisällä ja hyvänä päivänä voin köppäistä lähikaupalla buranan voimalla.

Könkkään siis tiedän olevani vielä hengissä ja olemassa.

Kesäyöt menevät aika usein lukiessa. Uni tulee huonosti ja kaiken pyörimisen jälkeen unta odottaen on helppo lueskella. Mielummin nukkuisin yöllä, kun valvon kirjan kanssa. Nykyisin siitä vain on tullut tapa, josta on vaikea päästä eroon. En tosiasiassa ole edes koettanut päästä siitä eroon.

Aamut venyvät sitten pitkään, kun kuorsaan sängyssäni. Ilmeisesti nukun aika levottomasti, koska aamuisin lakanani on rypyssä ja patjakin valahtamassa sängyn reunan yli. Nukahtamislääkkeitä syön, mutta olen päässtyt vähentämäänkin niitä mistä olen tyytyväinen. Krooninen unettomuus kyllä vaivaa ja on vaivannut yli kymmenen vuotta. En ota siitä enää paineita, kun toisinaan.

Olen ahkera lukija. Nytkin yöpöydällä yhdeksän kirjaa odottamassa ja kaksi on luettujen pinossa. Luen kaikkea joka silloisen mielentilan ja kiinnostuksen kohteena sattuu olemaan. Nyt minulla kevyiden dekkareiden vuoro. Viime yönä meni Heleena Lönnrothin "Pyöritä tuudita pellavapäätä". Aiemmin jo luettu vuosia sitten, mutta tarttui kouraan kun eteeni jälleen sattui. Kevyttä, selkeästi kirjoitettua tekstiä. Ei liian raakaa ja pelottavaa. Kirjassa oli hiukan huumoria ja herkkyyttäkin. Jonkin verran rakkautta, mutta ei liikaa. Liian imelästä tekstistä en pidä.

Toinen saman kirjailijan kirja odottaa sitten tuossa kirjapinossa jossain keskivaiheilla. Usein saatan lukea jonkun kirjailijan kaikki suomennetut teokset yhteen pötköön. Pääsen ikään kuin kiinni sisimpään kun käyn ne kerralla lävitse. Luen myös monesti kirjan uudelleen, jonkun vuoden päästä. Parhaimmat kirjat saatan lukea moneenkin kertaan. Aina löytyy jotain uutta johon ei ensimmäisellä kerralla osannut kiinnittää huomiota tai sitten tajuaa, että viimeisessä romaanissa viitataan johonkin edelliseen kirjan tapahtumaan. Tällainen kirjailija on mm. John Irving, jonka suomenkieliset teokset olen lukenut satukirjaa myöten. Irving on yksi lempikirjailijoitani. Vielä elossa ja toivottavasti saadaan uutta kirjaa taas jossain vaiheessa.

Olen lukenut paljon ja vielä on paljon lukematta. Olen jättänyt kirjoja lukematta ja kahlannut sitkeästi lävitse. Toisia kirjoja olen vilkaisut ja pistänyt ne hyllyyn odottamaan milenkiinoon heräämistä ja jostain kirjoita tiedän, etten tule koskaan niitä lukemaankaan. Silti kirja on aina minulle tärkeä. Kunnioitan kirjaa ja kirjailijaa, joka on sen kirjoittanut luettavaksi.

Luin jo lapsena paljon. Myös kotonani luettiin paljon eikä lukeminen ollut koskaan hukkaan hetettyä aikaa perheessämme. Ei nykyisinkään. Omat lapsenikin lukevat tai kuuntelevat äänikirjaa.Yksi lapsistani otti puolisokseen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan. Myös siellä perheessä luetaan. Toivottavasti myös lapsenlapset innostuisivat lukemaan eikä vain pelaamaan tietokonepelejä. Huolestuttaa nämä lukemattomat lapset. Kuinka mielikuvitus ei kehity samalla lailla, mitä lukiessa kehittyy. Näkö ja havaintokyky on sitten tietenkin eri asia.

En tiedä kuinka itse innostun näistä sähköisistä kirjoista. Paperinen kirja tuntuu vielä vievän voiton. Mikä ihana tunne on istua sängyssä maitolasillisen ja voileivän kanssa illalla ja saada aloittamaton kirja eteensä. Kaikki se sileä paperi. Ensimmäiset hetket aloittaa. Luen kirjan kannen tietenkin aina ensin. Sitten liepeet ja kirjan ilmestysvuoden. Selaan myös montako sivua nautintoa on odottamassa. Mitä enemmän, sitä tyytyväisemmin kehrään. Paksu opus on suurvoitto. Ja sitten aloitus ja kirjaan uppoaminen. Koko muu maailma katoaa mielestä ja on vain se kirja ja sen tarina.

Toki on myös ohuita painoksia ja hyviä kirjoja. Ne luen aina yhtäpäätä alusta loppuu ellei ihan pakko ole lopettaa aikaisen ylösnousun vuoksi. "Lukija aamujunassa" kirjailijana Jean paul Didierlaurent, oli nopea lukuinen, mielenkiintoinen kirja, kuten myös Alan Bennetin "Epätavallinen lukija" . Olivat minulle sarjaa jossa kerrotaan lukijasta.  Eri kirjailijat, erillainen kerronta, mutta tarpeeksi mielenkiintoisia ja nopeita yhden yön luettaviksi.

Tälle illalle on valittavana melko paksuja kirjoja.... Lukija vuoteessa ilahtuu niistä.

 

Viime kirjoituksestani onkin aikaa. Viitisen vuotta. Bloggaan ja olen yhä olemassa.

Mikään ei ole muuttunut ja silti paljon on muuttunut elämässäni. Olen muuttanut. Tosin saman kaupungin sisällä. Sopeutuminen on kuitenkin olut melko hidasta. Tuntuu yhä siltä että olen aina vasta väliaikaisessa asunnossa. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen minulla on yhä pahvilaatikoita kellarissa. Osa ihan tarpeetontakin tavaraa, josta en ole vaan raaskinut luopua. Osa vain ei ole yksinkertaisesti mahtunut tänne nykyiseen asuntoon. Toki jo kodiksi tätä sanon. Joskus on pakko alkaa kotiutua.

Ikkunastani näkyy kaksi vaahteraa. Keväällä katson vaalenvihreitä, herkkiä lehden alkuja jotka turpoavat ja aukenvat pieniksi lohikäärmeen siipiviitoiksi. Kesällä lehdet peittävät näkyvyyden sivutielle täysin. Syksyisin kirjavat lehdet putoilevat maahan. Pyörivät siinä ja kasautuvat värikkäiksi haravoitaviksi kasoiksi ja loput lehdet liiskaantuvat syksyn märkään asvattiin ja talvella näen sivutien päähän asti. Vai onko kotini sen tien pää... riippuu siitä mistä katsoo.

Muistan maininneeni, että kolme kuukautta on pisin aika minkä voi olla pois blogisivulta. Olin väärässä. Voi olla pidempääkin. Tosin minä olen ollut uskoton tälle blogilleni. Kirjoitin toista ja välillä jotain muutakin. Nyt olen palannut tänne nöyränä ja uudella innolla. Toiset kirjoitelmat on pantu sivuun odottamaan taas omaa aikaansa.

Tässä vuosien aikana harrastukset on pysyneet samoina. Yhä valokuvaan ja luen kirjoja. Vaellan luonnossa ja teen kasvimaalla hommia. Painoni on noussut, mutta sisällläni asuu yhä melko hoikka ja tyytyväinen nuori nainen. Ulospäin näkyy keski-ikäinen pulska täti-ihminen, jolla on nuori sielu ja villit ajatukset.

Ukkoa minä en ole löytänyt itselleni. En ole onistunut saamaan ketään kiinni ja koukkuun. Olen siinä mielessä laiska ja itsekäs. Kaikki suhteeni loppuvat heti alkujaan, koska en osaa ottaa niitä todesta ja toisaalta olen niin itsekäs ja ronkeli. En kestä sitä sitoutumista toiseen. Se, että pitää kuunnella ja suunnitella toisenkin ihmisen tarpeiden mukaan asioita rassaa minua. Valvottaa öitä ja saa stressantumaan eikä millään hyvällä tavalla. Ei tunnu kivaa kutketta takaraivossa eikä sydän pamppaile ilosta, että toinen soittaa. Soittaminen väärällä hetkellä saa minut ärsyyntymään, joten pidän puhelimen äänettömällä liian pitkiä aikoja ja selitän sitten ummet ja lammet miksi en vastannut.

Alan olla pikkuisen erakko.

Erakko, joka kuitenkin viihdyn harrastusteni parissa, toreilla, museoissa, näyttelyissä ja puutarhoissa. Keskustelen niissä paikoissa ihmisten kanssa ihan mielelläni. Jopa tapaan toisenkin kerran. Ja näissä harrastuksissani tapaankin ihmisiä usein. Sitoutumista kammoan. Pelkkä ajatuskin asumisesta jonkun kanssa saa minun nahkani kutiamaan. Jostain syystä minuun on takertunut niin monta kertaa mies, joka haluaa heti-kohta-pian muuttaa yhteen ja elää yhteistä elämään loppuikänsä. Mies tahtoo tavata jatkuvasti. Minulle riittäisi vähempikin tapailu.

Tarvitsen omaa rauhaa. Haluan syödä ruokani, kun minulla on nälkä, kulkea kaupungilla silloin kun minulle sopii, haluan lukea koko yön ja nuokkua kummituseläimen näköisenä seuraavan päivän ja hiippailla villasukissa sadepäivinä enkä laitella naamaani edustuskuntoon seuraavaa tapaamista varten.

Olen ilmeisesti bloggaava erakko.

 

Huomasin jälleen olevani olemassa. Viikonloppu meni tutustumassa jälleen uudelleen omaan sukuun ja sukulaisiin. Vierailu serkkupojan luona sai uuden merkityksen, kun pitkästä aikaa tutustuttiin jälleen toisiimme ja muutamaan vanhaan lapsuuden ystävään.

Kun ollaan samaa ikäluokkaa, taustat ovat sukulaisuuden suhteen samanlaiset, niin juttua kyllä riitti. Muisteltiin lapsuuden ajan tapahtumia ja yhteisiä paikkoja, joissa oltiin lapsena leikitty. Puheltiin muista sukulaisista ja niistä joihin oltiin saatu yhteys syksyllä tapahtuneen sukukokouksen yhteydessä.

Nyt on tullut pidettyä yhteyttä muutamaan serkkuun ja pikkuserkkuun ja ystävään, joita en ollut tavannut kun edellisissä hautajaisissa. Toivon, että tämä vasta saatu yhteys näihin mukaviin ystäviini jatkuu ja saamme tavata toisiamme  useamminkin. Ei pelkästään hautajaisissa.

Sukukokouksen varsinainen tarkoitus oli lähinnä saattaa suvun nuorempi porukka pitämään yhteyttä toisiinsa. Siinä ei ihan onnistuttu, mutta saatiin kuitenkin vahvistettua tätä oman ikäpolvemme yhteistä sukusidettä. Toivon, että näissä yhteisissä tapaamisissa myös joku nuorempi polvi tutustuu toisiinsa ja pitäisi sitä kautta sitten samanlaista yhteyttä mitä me oman ikäluokkani serkukset nyt teemme. Omat tyttäreni ovat kyllä kiinnostuneita, mutta se ei vielä ihan riitä.

Onneksi on tuo Facebook. Sitä kautta on yhteyden pito tullut hyvinkin helpoksi ja nuoriso osaa sitä käyttää etsimiseen. Itsekin opettelin siihen ja nyt olen tavoittanut useita vanhoja ystäviäni ja sukulaisia sen kautta. Olen myös saanut sen kautta uusia tuttavia ystävieni ystävistä ja se on mukavaa. On kiva löytää hengenheimolainen vaikkapa useiden satojen kilometrien päästä. ihmisiä, joista on kuullut, mutta ei koskaan nähnyt. Joistakin alkaa jo heti alussa pitämään ja juttu luistaa. Uskon monien ystävyyssuhteiden vahvistuvan tuon facen kautta.

Myös valokuvausharrastuksen kautta olen tutustunut moniin erilaisiin ja todella mielenkiintoisiin uusiin ihmisiin. olen saanut opastusta kuvaaamiseen ja mitä mukavinta, myös kannustusta ja kehuja omista otoksistani. Facettamalla ja bloggaamalla oppii paljon!

Tämä yö menee bloggaajalta pipariksi. En saa unta, vaikka olen napsinut 3 nukahtamispilleriä. Normaalisti olen simahtanut niistä melko nopsasti, mutta taitaa olla toleranssia jo niihin, eivätkä enää auta.

Voi syynä olla tuleva täysikuukin. Pitäisi näin muistini mukaan olla ihan pian.

Unettomana kun sängyssä pyörii ja lakanat meneee kurttuu, niitä joutuu oikomaan, niin varmasti silloin on uni kadoksissa. Tiedän, että olen väsynyt, mutta psyyke pistää valvomisreaktion päälle. Nykyisin käy liian usein näin. NOusen kolmen kieppeillä puoli tokkurassa ja vituttaa kun vesikauhusta oravaa.

En voi tähän aikaan kunnolla lukeakaan, koska aivoni elävät ihan omaa elämäänsä muistin kanssa. Jos rupean lukemaan, niin hattuunnun entistä enemmän, jollen heti tajua lukemaani. Seuraavana päivänä on luetut kappaleet sitten ihan hepreaa. Näin siis siinä tapauksessa mikäli olen tuo nukahtamispilleri satsin ottanut.

Pakko pitää nyt viikon verran paussia pillereiden syömisessä. Se tarkoittaa jatkuvaa väsymystä ja kärttyisyyttä. Olen niin väsynyt , että tuntuu riskitekijältä lähteä silloin kauppaan! Mutta muukaan ei auta. varokaa siis ostarilla kaikki jonninjoutavat hidastelijat ja muut häiriköt. Ei kannata tulla urputtamaan unettomuudesta kärsivälle keski-ikäiselle naiselle. Suustani saattaa silloin päästä jopa perkeleitäkin pahempia kirouksia.

Tiedän että reilun viikon kuluttua nukun paremmin. Herään öisin ehkä useampaan kertaan, mutta uni on aivan toisenlaista. Aivoni toimivat paremmin aamusta lähtien. Kyllä täytyy myöntää, että nukahtamislääkkeet vaikuttavat jollain lailla muistiin tai ainakin hidastavat muistin käyttöä. Onneksi sen aiheuttamat muistikatkot häviävät ainakin lääkärin mukaan melko pian.

Täytyisi tuohon muistiin ja niihin harmaisiin aivosoluihin suhtautua kunnioittavammin, että pelaavat vielä pitkään.

Väsynyt bloggaaja taitaa keittää kohta kupillisen oikeaa kaakaota ja katsoa kuinka uni sitten tarttuu kaaliin.