Viime kirjoituksestani onkin aikaa. Viitisen vuotta. Bloggaan ja olen yhä olemassa.

Mikään ei ole muuttunut ja silti paljon on muuttunut elämässäni. Olen muuttanut. Tosin saman kaupungin sisällä. Sopeutuminen on kuitenkin olut melko hidasta. Tuntuu yhä siltä että olen aina vasta väliaikaisessa asunnossa. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen minulla on yhä pahvilaatikoita kellarissa. Osa ihan tarpeetontakin tavaraa, josta en ole vaan raaskinut luopua. Osa vain ei ole yksinkertaisesti mahtunut tänne nykyiseen asuntoon. Toki jo kodiksi tätä sanon. Joskus on pakko alkaa kotiutua.

Ikkunastani näkyy kaksi vaahteraa. Keväällä katson vaalenvihreitä, herkkiä lehden alkuja jotka turpoavat ja aukenvat pieniksi lohikäärmeen siipiviitoiksi. Kesällä lehdet peittävät näkyvyyden sivutielle täysin. Syksyisin kirjavat lehdet putoilevat maahan. Pyörivät siinä ja kasautuvat värikkäiksi haravoitaviksi kasoiksi ja loput lehdet liiskaantuvat syksyn märkään asvattiin ja talvella näen sivutien päähän asti. Vai onko kotini sen tien pää... riippuu siitä mistä katsoo.

Muistan maininneeni, että kolme kuukautta on pisin aika minkä voi olla pois blogisivulta. Olin väärässä. Voi olla pidempääkin. Tosin minä olen ollut uskoton tälle blogilleni. Kirjoitin toista ja välillä jotain muutakin. Nyt olen palannut tänne nöyränä ja uudella innolla. Toiset kirjoitelmat on pantu sivuun odottamaan taas omaa aikaansa.

Tässä vuosien aikana harrastukset on pysyneet samoina. Yhä valokuvaan ja luen kirjoja. Vaellan luonnossa ja teen kasvimaalla hommia. Painoni on noussut, mutta sisällläni asuu yhä melko hoikka ja tyytyväinen nuori nainen. Ulospäin näkyy keski-ikäinen pulska täti-ihminen, jolla on nuori sielu ja villit ajatukset.

Ukkoa minä en ole löytänyt itselleni. En ole onistunut saamaan ketään kiinni ja koukkuun. Olen siinä mielessä laiska ja itsekäs. Kaikki suhteeni loppuvat heti alkujaan, koska en osaa ottaa niitä todesta ja toisaalta olen niin itsekäs ja ronkeli. En kestä sitä sitoutumista toiseen. Se, että pitää kuunnella ja suunnitella toisenkin ihmisen tarpeiden mukaan asioita rassaa minua. Valvottaa öitä ja saa stressantumaan eikä millään hyvällä tavalla. Ei tunnu kivaa kutketta takaraivossa eikä sydän pamppaile ilosta, että toinen soittaa. Soittaminen väärällä hetkellä saa minut ärsyyntymään, joten pidän puhelimen äänettömällä liian pitkiä aikoja ja selitän sitten ummet ja lammet miksi en vastannut.

Alan olla pikkuisen erakko.

Erakko, joka kuitenkin viihdyn harrastusteni parissa, toreilla, museoissa, näyttelyissä ja puutarhoissa. Keskustelen niissä paikoissa ihmisten kanssa ihan mielelläni. Jopa tapaan toisenkin kerran. Ja näissä harrastuksissani tapaankin ihmisiä usein. Sitoutumista kammoan. Pelkkä ajatuskin asumisesta jonkun kanssa saa minun nahkani kutiamaan. Jostain syystä minuun on takertunut niin monta kertaa mies, joka haluaa heti-kohta-pian muuttaa yhteen ja elää yhteistä elämään loppuikänsä. Mies tahtoo tavata jatkuvasti. Minulle riittäisi vähempikin tapailu.

Tarvitsen omaa rauhaa. Haluan syödä ruokani, kun minulla on nälkä, kulkea kaupungilla silloin kun minulle sopii, haluan lukea koko yön ja nuokkua kummituseläimen näköisenä seuraavan päivän ja hiippailla villasukissa sadepäivinä enkä laitella naamaani edustuskuntoon seuraavaa tapaamista varten.

Olen ilmeisesti bloggaava erakko.