Tässä yhtenä päivänä huomasin olevani olemassa ilman bloggaustakin. Katselin ikkunasta, kun ostinjakaja asteli ovelle. Samantien kolahti postiluukun kansi ja mitäpä sieltä löytyikään. Kasa laskuja! Vakuutusta ja sähkölaskua.

Vakuutuslasku sai melkein pyörtymään. Vähällä oli, ettei oiva bloggaaja maannut jalat oikosenaa vessan oven edessä.Teki mieli työntää laskut takaisin luukusta ja uikuttaa, ettei täällä asu ketää, ei tarvitse laskujakaan lähetellä. Harmi vain, että jakaja oli nähnyt minut ikkunassa jo aikaisemmin ja tiesi varmasti sen, että asunnossa asutaan ja käytetään sähköäkin, sillä vetelin juuri keittiön pöydän ääressä kinkkuvoileipää ja join mukillista kahvia täydessä sähkövalon paisteessa.

Oli pakko pistää vakuutukset uusiksi ja poistaa osa. Turha maksaa jatkuvaa matkatavara vakuutusta, kun vakuutusmaksujen jälkeen jää niin vähän rahaa, että hyvä kun pääsee bussilla edes joskus liikkeelle. Omat vakuutukseni olivat ajalta ennen keppi ja hevonen ja oli jo aikakin saattaa ne ajan tasalle. Valojakin pihtaan varmaan kohta niin, että liikun pimeässä päivin öin.

Öisin liikun yleensä pimeässä. Vedän vielä silmälaput silmille ja korvatulpat varmuuden vuoksi korviin. Jos on tarve yöllä nousta vaikkapa vessaan, niin haahuilen laput silmillä, vasen käsi hiukan ojennettuna eteenpäin. Käsikopelolla löydän vessan ja taas takaisin sänkyyn. On vuosien tottumus sellaisiin tapoihin. Olen kuin unessa oleva Herra Hakkarainen. Paitsi, että liikun alasti.

Tässä muuttaessani taannoin, oli käydä hullusti. Hakkaraisena kuljin vielä puoliunessa, käsi ojennettuna eteenpäin ja törmäsin yllättäin seinään. Siinä oli pakko herätä ja hetken olin aivan ymmälläni että kuinkas näin tapahtuikaan. Onneksi vauhti oli hiljainen, enkä saanut kuhmuja rai muuta vammaa. Olin vain unohtanut muuttaneeni ja uninen mieli kuljetti vielä vanhoja reittejään.

Korvatulpista ei ole ollut haittaa ainakaan vielä toistaiseksi. En niitä tarvitsisi lainkaan, mutta vanha tapa ei niin helpolla unohdu. Usein herään aamulla korvatulpat kourassani ja käsi nyrkissä. Kerran on oiva bloggaaja törmännyt keskellä pimeintä yötä tuoliin ja murtanut pikkuvarpaansa... kuka pahus oli tuolin jättänyt väärään paikkaan illalla? Ihmettelen sitä, sillä oiva bloggaaja asuu yksinään....