Olin jo käymässä nukkumaan, kun sattumalta vilkaisin ikkunasta ulos. Kuuhan se pilkahti  kuusen takana. Pilvisen ja sateisen päivän jälkeen en ollut odottanutkaan kuuta taivaalle, mutta siellä se nyt oli.

Vetäisin nopeasti  villasukat , croksit ja pitkän toppatakin päälleni ja hiippailin ulos pihamaalle. Koetin olla hiljaa etteivät naapurit herää, kun tiesin että ovat aamusta aikaisessa lähdössä mökille.

Kuu hiukan pahassa paikassa suoraan katulampun alla ja jouduin etsimään pihalta sopivaa kuvauspaikkaa ja odottamaan että möllykkä siirtyy hiukan parempaan paikkaan. Harmitti kyllä etten ottanut jalustaa mukaan, mutta se nyt oli kotona vaatehuoneen nurkassa ja käsivaralla oli kuvat otettava. Niin eikä silmälasejakaan päässä, joten sihti ei ollut parhaimpia. Jotain sain kuitenkin aikaan. Pakko oli automaatilla ottaa, koska hölmö mummo lähti niin vähin eväin hätäpäissään kuun bongaukseen. 59 kuvasta tuli muutama suht onnistunut kuva ja parempiakin olen ottanut. Sainpahan kuitenkin yhden kesäillan kuun. Muina iltoina meillä ollutkin niin pilvistä että jäi kuvaamatta taas kuun nousut.

Nyt päivällä sitten koneelle kuvat latasin ja muutamia tähtikuviakin ihailin. Aina se on näissä tähtikuvissa se sama yllätysmomentti, kun mustasta kuvasta alkaa valotusta ja kontrastia muuttamalla saa näkyviin kirkkaita tiploja. Aika monta kertaa on joskus kuvaa käsiteltävä, että saa sen etsimänsä esille. Tällä kerta en saanut kiinni ohi lentävää satelliittia. Eikä näkynyt edes mustissa kuvissani. Harmittaa, mutta miksi säntäsin ulos ilman laseja. Silmin näkyvistä tähtikuvista saa näkyviin mun kameralla vain osan tähdistä. Vähän kuvaa avaamalla sitten ponnahtaa se hirvittävä määrä vaaleita täpliä silmien eteen ja se vetää aina hiukan ihmisen hiljaiseksi. Pieni on ihminen maailmankaikkeudessa kakkien tähtien seassa.

Näistä tähtikuvista vielä sen verran että päivänvalossa on vaikeaa saada tähtiä näkyviin. Koneellakin.  Siksi yleensä kaivan kuvat illlla ja pimeässä ne kitkuttelen esiin. Nyt vaan malttamattomana aloitin etsinnän, kun pakkolepoa kotona vietän kipeän koipeni kanssa ja kuvaamaan eikä muutenkaan kävelyille ole asiaa. Just ja just tuonne pihamalle pääsen könkkäämään ilman pahempia irvistyksiä. Ensi viikolla jalka sitten teipataan ja saan uusia ohjeita sen hoitoon. Siihen asti kuvaamiset ja kävelyt kotona neljän seinän sisällä ja hyvänä päivänä voin köppäistä lähikaupalla buranan voimalla.

Könkkään siis tiedän olevani vielä hengissä ja olemassa.